Oletteko koskaan maastopyöräilleet? Siis maastossa, jossa on
paljon mäkiä, kivisiä ja juurakkoisia kinttupolkuja, pitkospuita, harjuja, mutkittelevia hiekkateitä sekä portaikkoja? No minä en todellakaan ollut ennen heinäkuuta, jolloin pamautimme
Oulun huikealta pyöräretkeltä tutun oppaamme johdattamina Syötteen kansallispuiston mielettömiin maisemiin. Jestas. En todellakaan osannut etukäteen kuvitella miten tajuttoman raskasta puuhaa se edes on, mutta samalla niiiiin törkeän hauskaa! Ai että sitä fiilistä, kun ensimmäisten mutkittelujen jälkeen alkoi tulla pyörän kanssa sen verran tutuksi ja uskalsi lasketelella mäkiä alas muullakin kuin etanavaihteella. Ihan käsittämätön vapauden tunne. Rakastan viilettää hevoseni kanssa pitkin metsiä ja peltoja, joten maastopyöräily oli itselleni pelkästään positiivinen kokemus ja ehkä toisaalta vähän samankaltainenkin lukuunottamatta sitä faktaa, että alla on pyörä jonka liikkeitä voi nyt periaatteessa koko ajan hallita ja ennakoida, toisin kuin hevosen kanssa.
Meidän 21 kilometrin mittainen lenkki oli
itselleni henkilökohtaisesti sopivan rankka setti
(eikä yhtään vähempää tuon eteen ilmestyneen kekkirepun vuoksi..), mutta tässä lajissa tulee kyllä haastettua oma kuntonsa ihan äärirajoilleen ikään kuin vahingossa, sillä kun touhu on näinkin hauskaa, ei sitä litroittain virtaavan hien ja polkemisesta uupuneiden reisien kramppaamista edes huomaa. Paitsi ehkä seuraavana päivänä..
Meidän päivän pyöräretki starttasi siis 140 kilometrin päässä Oulusta sijaitsevalta Pikku-Syötteeltä, jossa treffasimme isän kanssa tutun oppaamme sekä vuokrasimme maastopyörät. Siitä matka jatkui viereiselle Iso-Syötteelle, jossa fiksailimme vuokrapyörät ajokuntoon, säädimme penkkien sekä sarvien korkeutta ja muutenkin käytiin vähän läpi ajoasentoja. Meikäläinen kun on tottunut ajamaan enimmäkseen mummopyörällä, joten oli ihan hyvä kerrata esimerkiksi painonsiirrot, sillä etenkin alamäessä on tärkeää siirtää paino mahdollisimman taakse. Ja sitten eikun matkaan! Ensimmäiset kilometrit taittuivat mukavia pohjustettuja metsäpolkuja sekä pitkospuita pitkin ja tulipas vastaan myös yhdet rappuset. Ja ei. En todellakaan uskaltanut ajaa niitä pyörällä alas, mutta kokenut oppaamme näytti kuinka homma hoidetaan kotiin.
Evästaukoja kuusituntisen retken aikana pidettiin lukemattomia. Oli todella kuuma päivä, joten sekä nestetankkauksesta että ravinnosta oli fiksua pitää huolta ehkä jopa liioitellun hyvin. Itse huomasin, että raskauden myötä hengästyin paljon nopeammin kuin normaalisti, joten eteneimme ennemminkin verkkaisesti kuin ihan äärirajoilla polkien. Kun olimme saaneet itsemme taisteltua yhden melkoisen ison harjun päälle, pistimme pyörät sivuun ja istuimme toviksi ihastelemaan maisemia ja vetämään happea. Ja sitten taas jatkettiin. Useita kilometrejä ylös alas harjuja.
Lopulta horisontissa häämötti lampi, jonka rannalta nousi kutsuvasti nuotiosta kielivä savukiehkura. Pidimme kunnon lounastauon ja käristimme (soija)makkaraa laavun varjoissa viilennellen. Muitakin retkeilijöitä ja pari marjastajaa oli tullut samalla taukopaikalle, jonka läheisyyteen pääsi myös autolla, joten mikäs siinä oli kuulumisia vaihdellessa. Wannabe-luontokuvajaa eli meikkis spottasi pitkoksilta sisiliskon ja myös jonkun vihreän ison ötökän. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka osaa kertoa minulle mikä tuo vihreä samettipintainen mönkijäinen on? Itselläni, eikä sen kummemmin muullakaan joukkiolla, ollut asiasta mitään käryä.
Matka jatkui vielä viimeiselle etapille Lauttalammelle, joka oli ihan sanoinkuvamaattoman kauniin näköinen ylhäisessä tyyneydessään. Rannalla näytti seistä töröttävän pari kalastajaakin, sillä kuulemani mukaan Syötteen kirkkaissa vesissä käy runsaasti onkimiehiä kokeilemassa onneaan. Siinä taisi vierähtää jälleen minuutti jos toinenkin vain pohjoisen upeaa luontoa ja sen rikkomatonta rauhaa ihastellen, ennen kuin raskimme lähteä jatkamaan matkaa takaisin kohti Iso-Syötettä.
Tämän kokemuksen perusteella voin kyllä erittäin lämpimästi suositella kaikille, jotka tykkäävät liikkua luonnossa ja edetä siellä vähän reippaammalla tahdilla itsensä haastaen, maastopyöräilyä. Syöte ja sen kansallispuiston maisemat ovat kerrassaan huikeita ja jokaiseen vaativuustasoon löytyy taatusti sopiva reitti niin pyöräilijälle kuin patikoijallekin. Me kierrettiin varmastikin niitä helpoimpia pätkiä, mutta ihan riittävästi silti oli haastetta. Armas aviomieheni oli ihan äärettömän harmissaan nämä kuvat nähdessään, ettei hän päässyt mukaan tälle pyöräretkelle. Don't you worry my love! Ensi kesänä Syöte ja sen harjumaisemat kutsuvat meitä jälleen.
Jos teiltä irtoaa maastopyöräilykokemuksia niin shoot this way! Kiinnostais kuulla, onko joku muukin hurahtanut lajiin heti kertalaakista.
Muikeeta torstaita ystävät!
Postaus on toteutettu yhteistyössä Syötteen Matkailuyhdistyksen sekä Oulun Liikekeskuksen kanssa, mutta
mielipiteet ja kokemukset ovat luonnollisesti kaikki täysin omiani.
