2014/10/20

Koko maailma käsissään

Tänään se sitten virallisesti alkoi. Äitiysloma. Ihan kreisiä ajatella, että todennäköisesti kun seuraavan kerran astelen työmaalle, nakottaa kalenterissa jo vuosi 2016. Aion todellakin ottaa kaiken irti tästä ajasta, jonka saan viettää vauvan kanssa kotona, vaikka eihän se huhupuheiden mukaan varsinaisesti mitään lomaa ole. Mutta kun on yläasteelta asti painanut niska limassa myös ne kesälomat opiskelujen ohella jonkin sortin työtä, tuntuu tällainen yli vuoden kestävä poissaolo päivätöistä ihan uskomattomalta. En voisi itseasiassa olla enemmän innoissani! 

Toinen ihan hullulta tuntuva ajatus on se, että enää muutama hassu viikko ja maailmaan on aikuisten oikeasti syntymässä meidän oma pikkuruinen reissari. Koko asia tuntuu vielä melkoisen kaukaiselta, vaikka mahassa jäätävä melske käykin ja kaveri kyllä muistuttelee vähän väliä, että täällä ollaan. Etenkin vauvan aamuiset hikottelut naurattavat myös meikäläistä, kun mahani hytkyy tyypin hengitysharjoitusten tahtiin.

Nyt äitiyslomalla aion keskittyä ennen vauvan syntymää lähinnä itseeni. Jatkuvat supistelut pitävät kyllä huolen siitä, että sohva taitaa tulla jatkossakin tutuksi (ja sen kyllä huomaa myös vaa'an lukemista, kääk). Sain itseasiassa muutama päivä sitten neuvolasta kehoituksen pysyä ainakin reilun viikon verran ihan aloillani, jotta synnytys ei käynnistyisi turhan aikaisin, sillä sellaisia viitteitä on ollut ilmassa. Tarkoitus oli vielä ensi viikon lopulla lähteä käymään pienellä kotimaan turneella kotikonnuilla pohjoisessa, mutta jäänee nähtäväksi onnistuuko reissu nyt sittenkään vai odotellaanko ensin minin ulostautumista maailmaan. Yhden yön mittainen babymoon (haha kaikkia termejä ne jenkit keksiikin) Helsingin kattojen yllä on joka tapauksessa vielä luvassa ja sitä odotamme miehen kanssa kuin kuuta nousevaa.



Meidän elämämme on pian mullistumassa lopullisesti ja se tuntuu kerrassaan ihanalta. Mahassa möyrivä kaveri on meille jo nyt kovin rakas, enkä välillä vieläkään voi ymmärtää, että olen kasvattanut keväästä asti sisälläni tällaista pientä ihmistä, joka on meille se maailman suurin ihme.
Meidän koko maailma.

Huisia uutta viikkoa kamut! Pus!

PS. Tämä upea vatsamaalaus on Kean tekemä. Jestas miten taitava likka! Kiitos vielä tuhannesti kuomaseni! Kiitos myös Inkalle, joka taiteili maalauksen päällä olevan tekstin ja armaalle miehelleni kuvien näppäämisestä.
PPS. By the way. Keskimmäisessä otoksessa jossa olen koirien kanssa, minulla on kyllä jalassa nuo samaiset shortsit, vaikka ne näyttävätkin kuvan perusteella katoavan mystisesti tuonne pallomahan ja turvonneiden koipien välimaastoon. Kaunista....
PPPS. Nyt kun blogi päivittyy vähän hiljaisempaan tahtiin, kuulumisiamme (mikäli ne jotakuta kiinnostavat) voi seurata Instagramissa vähän reaaliaikaisemmin.


2014/10/12

Tänä viikonloppuna

Eilen oli ihanan rento päivä. Kävin ystävien kanssa herkuttelemassa brunssilla, Punavuoressa kiertelemässä parit sisustusputiikit (kyllä ei raskaana olevaa naista pitäisi päästää sellaisiin, kun pesänrakennusvietti on kuumimmillaan) ja lopuksi vielä nautiskelemassa hevosen kanssa syksyisestä auringosta lähimaastossa. Ilta kuluikin sitten sohvalla kirja ja trio kainalossa.

Tyttöjen kanssa brunsseilun lomassa juttelimme asuinalueista ja minun oli vihdoin reilun kahden vuoden Espoossa asumisen jälkeen myönnettävä, että kyllä oli meidän tapauksessamme oikea päätös unohtaa Töölön kaksiot ja muuttaa lähes tuplasti tilavampiin neliöihin naapurikuntaan. Rakastan tätä rauhaisaa "hobittilaa", jossa asumme. Sen pikkuruisia punaisia tönöjä, meidän suurella hartaudella remontoitua kotia ja sitä, että suoraan omasta pihasta pääset sukeltamaan keskuspuiston vehreille poluille. Ja juuri niille aamukasteen ja havunneulasten peittämille tutuille poluille suuntasimme tänäänkin.

Loukkasin jalkani lähes pari viikkoa sitten ja nyt vihdoin se alkaa olla siinä kunnossa, että pystyin tekemään trion kanssa varovaisen lenkin metsässä. Oma kenkä ei turvonneeseen koipeen mahdu edelleenkään, mutta onneksi voi aina lainata miehen noin seitsemän numeroa liian suurta jalkinetta.


Lyhyt ruska-aika alkaa olla Espoossa muisto vain, sillä lehtipuut näyttävät jo suhteellisen kaljuilta. Usvainen sää toi kuitenkin metsään taas oman taikansa, joten enpä just nyt keksi parempaa tapaa aloittaa sunnuntaita, kuin samoilu raikkaassa ja hiljaisessa Suomi-maisemassa heti aamutuimaan.

Seuraavaksi otan ison kupin kahvia ja jatkan uuden Remenksen lukemista. Illalla on vielä luvassa vuoden viimeinen odotuskuvaus (niistä on tullut ihan mun lemppareita!) ja luonnollisesti tallihommia. Voin muuten kertoa, että ison mahan kanssa alkaa olla jokseenkin haastavaa tuo hevosen kanssa puuhastelu. Hanuri on nimittäin vähän turhankin kiinnostunut pyöreästä vatsastani ja nuuskuttelisi sitä mieluusti vaikka koko päivän. Hölmö hevonen.

Leppoisaa sunnuntaita kamut!

Photos: Olympus OM-D E-M1 & M.Zuiko 25mm f1.8


2014/10/07

Mihin suuntaan lähtisin?

Olen pallotellut jo useamman viikon ajan ajatuksia blogin tulevaisuudesta ja repinyt samalla hiuksia päästäni. Kaipaan jotain uutta, mutta en vielä oikein tiedä mitä se olisi. Olette varmasti huomanneet, että postaustahti on hidastunut roimasti, ihan tarkoituksellakin. En halua kirjoitella mitä sattuu puuta heinää, vaan jakaa tekstejä tai kuvia silloin kun siihen löytyy oikeasti inspiraatio. Tällä hetkellä tuo inspiraatio on vain suhteellisen pahasti pakkasella, enkä ole varma mikä sen sieltä nostaisi. Ehkä nämä isot elämänmuutokset asettavat koko bloggaamisen uuteen perspektiiviin, sillä kun arki rajoittuu tällä hetkellä enemmän tai vähemmän neljän seinän sisälle erinäisistä syistä johtuen, ei niitä aiheita postauksiinkaan järin paljon ole. Ehkä tilanne muuttuu minin syntymän jälkeen, tai sitten ei. En osaa sanoa. Tulevaisuus on yhtä suurta kysymysmerkkiä, mutta vain hyvällä tavalla. Odotan innolla ja suurella lämmöllä hyppyä tuntemattomaan, jonka vauva-arki meille tarjoaa.

Älkää siis ihmetelkö, kun täällä langoilla on aika ajoin hiljaisempaa kuin Siperian aroilla. Minä se täällä vain kriiseilen enkä tiedä missä muodossa tätä bloggaamista jatkaisin. Ajatus kokonaan uuden freesimmän saitin perustamisesta on myös pyörinyt mielessä harva se päivä, sillä joku kanava niille tuhansille valokuville jotka kamerani muistikortilla pötköttelevät, täytyy joka tapauksessa olla.


Ehkä annan itselleni vähän armoa ja annan blogin muovaantua elämän mukana. Jätetään siis Fiilistelijän pilvilinnojen tulevaisuus nähtäväksi ja nautitaan nyt syksyn tuomista pimenevistä illoista, kynttilänvalosta, höyryävästä teemukillisesta sekä sohvalle viltin mutkaan käpertymisestä hyvän kirjan kanssa (uusi Ilkka Remes - check).

Palataan taas pian! Älkää huoliko, en minä kokonaan ole mihinkään katoamassa. Kunhan vain halusin jakaa teille viimeaikaisia fiiliksiäni.

PS. Kuvan on ottanut mieheni kännykällänsä meidän odotus-kuvauksista, joissa tuttu taituri Tuomas Mikkonen oli ikuistamassa meidän onneamme. Upean kuvausmekon minulle teki Pukunin Saara, eli sama ihana nainen, jonka käsialaa oli myös unelmieni hääpuku. Kampauksesta suuren suuri kiitos taasen menee Marjon suuntaan. Mutta näistä kuvauksista lisää sitten joskus myöhemmin! Pus!