Hei maailma - minä olen täällä!

Viime viikolla koimme tähän astisen elämämme onnellisimman hetken, kun pieni poikamme syntyi joulukuisena tähtiyönä. Elo on ollut sen jälkeen niin ihmeellistä, että ei ole paljon muuta ehtinyt tehdä, kuin nuuskutella rakasta pientä nyyttiä ja antaa sydämen pakahtua ilosta. Hän on meidän maailman suurin ihmeemme, pikkuruinen mies, jota kannoin vatsassani päivää vaille yhdeksän kuukautta. 

Näiden kuvien myötä toivottelenkin teille ihanat lukijat, ystävät ja myötäeläjät mitä upeinta joulun odotusta täältä vaaleansinisestä vauvakuplasta. Palaan kyllä blogin pariin taas myöhemmin. Ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, sillä nyt on aika nauttia täysillä näistä ainutlaatuisista hetkistä elämäni miesten kanssa.

Olen niin onnellinen.

Sinua odotetaan

Aika tarkalleen pari kuukautta sitten lokakuun koleana aamuna suuntasimme ensimmäistä kertaa tälle vuodelle nokkamme kohti tuulista Suomenlinnaa. Samoille huudeille, jossa olimme vuotta aiemmin tanssineet häitämme ja ikuistaneet onnemme hääpotretteihin Suokin karuilla rantakallioilla. Tälläkin kertaa mukanamme oli jo hyvinkin tutuksi tullut luottokuvaajamme Tuomas. Kuvauksen teema oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin elokuussa 2013. Meidän kahden aikuisen perhe on ihan pian muuttamassa muotoaan ja se tuntuu edelleen niin uskomattomalta, ettei sitä vielä oikeasti pysty edes käsittämään.

Tänään starttasi viimeinen raskausviikko ennen laskettua aikaa ja voin muuten kertoa, että kyllä täällä joka ikinen päivä suhteellisen malttamattomina varrotaan, että vihdoin näkisimme meidän pienen ihmeemme. Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Mutta tällä ajoittain piinaavaltakin tuntuvalla odotuksella on selkeästi se oma tärkeä tehtävänsä. Kun vielä alkuraskaudesta väistämättä edessä oleva synnytys suorastaan kauhistutti, niin nyt kyseistä urakkaa odottaa jokseenkin malttamattomana. Niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Any day now. 

PS. Tahdon!

Photos: Tuomas Mikkonen
Dress: Pukuni
Hair: Marjo

Kolme kertaa kettureppu

Kaikki oleellisin alkaa olla vauvaa varten valmiina, kuten esimerkiksi conversen tennarit ja kettureppu. Näiden luottoasusteiden turvin me miehen kanssa ollaan paineltu maapallon ympäri, joten oli sanomattakin selvää, millä vermeillä juniorimme lähtee tekemään omaa henkilökohtaista maailman valloitustaan. Voitte varmasti kuvitella miten tippa linssissä täällä jo fiilistellään sitä hetkeä, kun pikkuinen sitten joskus ensi kertaa ikioman reppunsa selkään heittää. Sniif (sori, hormoonit). Siihen asti pieni Kånken saa kunnian koristaa vauvahuoneen seinää. Jos nyt ihan vakavissaan puhutaan, niin kyllä meillä on muutkin oikeasti tärkeät jutut valmiina tulokasta varten. Odotamme hänen saapumistaan hetkellä minä hyvänsä, sillä laskettuun aikaan on enää jäljellä kolmisen viikkoa. Huimaa! 

Männä aikoina on ollut jos jonkinlaista huippua tapahtumaa, kuten ystävien ja lähiperheen minulle järjestämät unohtumattomat babyshowerit, joiden peruja myös tämä pikkuruinen sininen reppu on. Kyllä siinä piti taas kyynelkanavia vuodattaa ihan urakalla, kun tallilta kotiin saapuessani tupa olikin täynnä maailman rakkaimpia naisia superine tarjoiluineen ja lahjoineen. 

Viime sunnuntaina otettiin sen sijaan varaslähtö isänpäiviin, sillä olin koonnut miehelle isyyspakkauksen, josta löytyi kaikkea tarpeellista (ja vähemmän tarpeellista), kuten Billebeinon vaihtopaita puklujen varalle, californialaista olutta, äänenvaimennin (tutti), lahjakortti joka vapauttaa vaipanvaihdosta vuorokaudeksi sekä muuta kivaa. Mies on ollut niin uskomattoman suuri tuki koko raskausajan, joten isyyspakkaus oli enemmänkin kiitos hänelle siitä, että kestää meikäläisen hormoonimyrskyjä ja osaa aina sanoa just ne oikeat sanat.

Minun pitäisi muuten olla tällä hetkellä suomiretkellä Kainuussa, mutta harmikseni jouduinkin jäämään kipuilun vuoksi kotiin. Ehtiihän sitä toki reissata pohjoiseen sitten myöhemminkin. Viimeistään jouluna. Joulu. Voi jestas, että odotan joulua! Viime vuoden jouluaatto oli ensimmäinen koskaan jonka vietin totaalisen erilaisessa ympäristössä ja poissa lapsuudenkodistani, joten kyllä tulee hanget korkeat nietokset, pakkanen, äiti perinteisine jouluessuineen sekä kuusi kynttilöineen tarpeeseen. Kaivoin jo viikko sitten marraskuun pärähtäessä kalenteriin osan joulukoristeista esiin, joten vaikka täällä pääkaupunkiseudulla on ulkona synkkää ja harmaan sateista, ei se minua haittaa. Meillä ainakin on kotona jo jouluisen lämpöinen meininki.

Tämmöistä tällä kertaa. Seuraavaksi ajattelin kertoa teille meidän reilun viikon takaisesta babymoonista Hotelli Tornin näköalahuoneessa. Kyllä oli niin nättiä että!

Palataan! Kivaa tiistaita folks!

Babymoon Helsingissä

Mikä ihmeen babymoon? Niinpä. Tismalleen samaa mietin, kun ensimmäistä kertaa kyseiseen käsitteeseen törmäsin selaillessani jotain vähemmän asiapitoista jenkkiblogia. Ymmärrykseni on sen verta tämän vuoden aikana lisääntynyt, että käsitteellä tarkoitettaneen sitä "viimeistä mahdollisuutta" nauttia lomasta kaksin siipan kanssa, ennen kuin puklujen ja sinaappikakkojen täplittämä arki lopullisesti koittaa. Ja tottahan se on, että elämämme pariskuntana on pian muuttumassa. Siksi päätimme noudattaa läheistemme neuvoa ja ottaa kaikki mehut irti näistä viimeisistä viikoista ennen kuin kahdesta tulee kolme.

Jotenka tänä viikonloppuna pakkaamme kettureppumme ja suuntaamme pyhäinpäivän kunniaksi minilomalle täältä Espoon landelta niinkin eksoottiseen kohteeseen kuin naapuripitäjäämme Helsinkiin ja Hotelli Torniin. En ole koskaan aikaisemmin käynyt kyseisessä pytingissä, joten odotan innolla, että pääsen näkemään millaisesta laitoksesta on kyse ja kuinka upeasti Tornin huipulta loistavatkaan pimeässä pakkasillassa armaan pääkaupunkimme valot.

Onko teillä jotain spesiaaleja suunnitelmia näin pyhäinpäiväksi? Aiotteko juhlia halloweenia ja kovertaa kurpitsoja taikka pukeutua kummitukseksi?

Joka tapauksessa; huisia viikonloppua kuomat!

En vaihtais sekuntiakaan

Äsken kuului radiosta Samuli Putroa. Itseasiassa tismalleen samalla hetkellä, kun selailin Tuomaksen Suomenlinnassa meistä ottamia odotuskuvia kuukauden takaa. Tuli jotenkin ihan törkeän hyvä fiilis. Vähän kieltämättä pelottaa olla näin tyytyväinen elämäänsä, sillä peri-suomalaiseen kulttuuriin toki kuuluu ennemminkin kätkeä ja vähätellä omaa hyvää fiilistä jostain käsittämättömästä syystä. Ehkä siksi, ettei naapuri olisi kateellinen tai sitten pelätään, että jos asiat on hyvin ja sen uskaltaa sanoa ääneen, karmanlaki muistuttaa olemassa olostaan ja jotain kamalaa on pakkoa sattua. Ja tokihan pieni pessimisti sisälläni nytkin parhaillaan muistuttelee, että kel onni on se onnen kätkeköön. 

 

Just kuitekin päätin, että en muuten aio kuunnella mokomaa piipitystä. Vaikka ulkona on synkän harmaata ja olen koko päivän makoillut kipujen kourissa sohvalla tuijotellen ikkunaa vasten hakkaavaa sadetta, hymyilyttää. Saan olla kiitollinen niin äärettömän monesta asiasta, että eihän tässä yksinkertaisesti muuta voi kuin olla onnellinen.

En vaihtais sekuntiakaan.

 

Photo: Tuomas Mikkonen Photography
Dress: Pukuni
 

Koko maailma käsissään

Tänään se sitten virallisesti alkoi. Äitiysloma. Ihan kreisiä ajatella, että todennäköisesti kun seuraavan kerran astelen työmaalle, nakottaa kalenterissa jo vuosi 2016. Aion todellakin ottaa kaiken irti tästä ajasta, jonka saan viettää vauvan kanssa kotona, vaikka eihän se huhupuheiden mukaan varsinaisesti mitään lomaa ole. Mutta kun on yläasteelta asti painanut niska limassa myös ne kesälomat opiskelujen ohella jonkin sortin työtä, tuntuu tällainen yli vuoden kestävä poissaolo päivätöistä ihan uskomattomalta. En voisi itseasiassa olla enemmän innoissani! 

Toinen ihan hullulta tuntuva ajatus on se, että enää muutama hassu viikko ja maailmaan on aikuisten oikeasti syntymässä meidän oma pikkuruinen reissari. Koko asia tuntuu vielä melkoisen kaukaiselta, vaikka mahassa jäätävä melske käykin ja kaveri kyllä muistuttelee vähän väliä, että täällä ollaan. Etenkin vauvan aamuiset hikottelut naurattavat myös meikäläistä, kun mahani hytkyy tyypin hengitysharjoitusten tahtiin.

Nyt äitiyslomalla aion keskittyä ennen vauvan syntymää lähinnä itseeni. Jatkuvat supistelut pitävät kyllä huolen siitä, että sohva taitaa tulla jatkossakin tutuksi (ja sen kyllä huomaa myös vaa'an lukemista, kääk). Sain itseasiassa muutama päivä sitten neuvolasta kehoituksen pysyä ainakin reilun viikon verran ihan aloillani, jotta synnytys ei käynnistyisi turhan aikaisin, sillä sellaisia viitteitä on ollut ilmassa. Tarkoitus oli vielä ensi viikon lopulla lähteä käymään pienellä kotimaan turneella kotikonnuilla pohjoisessa, mutta jäänee nähtäväksi onnistuuko reissu nyt sittenkään vai odotellaanko ensin minin ulostautumista maailmaan. Yhden yön mittainen babymoon (haha kaikkia termejä ne jenkit keksiikin) Helsingin kattojen yllä on joka tapauksessa vielä luvassa ja sitä odotamme miehen kanssa kuin kuuta nousevaa.

Meidän elämämme on pian mullistumassa lopullisesti ja se tuntuu kerrassaan ihanalta. Mahassa möyrivä kaveri on meille jo nyt kovin rakas, enkä välillä vieläkään voi ymmärtää, että olen kasvattanut keväästä asti sisälläni tällaista pientä ihmistä, joka on meille se maailman suurin ihme.
Meidän koko maailma.

Huisia uutta viikkoa kamut! Pus!

PS. Tämä upea vatsamaalaus on Kean tekemä. Jestas miten taitava likka! Kiitos vielä tuhannesti kuomaseni! Kiitos myös Inkalle, joka taiteili maalauksen päällä olevan tekstin ja armaalle miehelleni kuvien näppäämisestä.
PPS. By the way. Keskimmäisessä otoksessa jossa olen koirien kanssa, minulla on kyllä jalassa nuo samaiset shortsit, vaikka ne näyttävätkin kuvan perusteella katoavan mystisesti tuonne pallomahan ja turvonneiden koipien välimaastoon. Kaunista....
PPPS. Nyt kun blogi päivittyy vähän hiljaisempaan tahtiin, kuulumisiamme (mikäli ne jotakuta kiinnostavat) voi seurata Instagramissa vähän reaaliaikaisemmin.

Mihin suuntaan lähtisin?

Olen pallotellut jo useamman viikon ajan ajatuksia blogin tulevaisuudesta ja repinyt samalla hiuksia päästäni. Kaipaan jotain uutta, mutta en vielä oikein tiedä mitä se olisi. Olette varmasti huomanneet, että postaustahti on hidastunut roimasti, ihan tarkoituksellakin. En halua kirjoitella mitä sattuu puuta heinää, vaan jakaa tekstejä tai kuvia silloin kun siihen löytyy oikeasti inspiraatio. Tällä hetkellä tuo inspiraatio on vain suhteellisen pahasti pakkasella, enkä ole varma mikä sen sieltä nostaisi. Ehkä nämä isot elämänmuutokset asettavat koko bloggaamisen uuteen perspektiiviin, sillä kun arki rajoittuu tällä hetkellä enemmän tai vähemmän neljän seinän sisälle erinäisistä syistä johtuen, ei niitä aiheita postauksiinkaan järin paljon ole. Ehkä tilanne muuttuu minin syntymän jälkeen, tai sitten ei. En osaa sanoa. Tulevaisuus on yhtä suurta kysymysmerkkiä, mutta vain hyvällä tavalla. Odotan innolla ja suurella lämmöllä hyppyä tuntemattomaan, jonka vauva-arki meille tarjoaa.

Älkää siis ihmetelkö, kun täällä langoilla on aika ajoin hiljaisempaa kuin Siperian aroilla. Minä se täällä vain kriiseilen enkä tiedä missä muodossa tätä bloggaamista jatkaisin. Ajatus kokonaan uuden freesimmän saitin perustamisesta on myös pyörinyt mielessä harva se päivä, sillä joku kanava niille tuhansille valokuville jotka kamerani muistikortilla pötköttelevät, täytyy joka tapauksessa olla.

Ehkä annan itselleni vähän armoa ja annan blogin muovaantua elämän mukana. Jätetään siis Fiilistelijän pilvilinnojen tulevaisuus nähtäväksi ja nautitaan nyt syksyn tuomista pimenevistä illoista, kynttilänvalosta, höyryävästä teemukillisesta sekä sohvalle viltin mutkaan käpertymisestä hyvän kirjan kanssa (uusi Ilkka Remes - check).

Palataan taas pian! Älkää huoliko, en minä kokonaan ole mihinkään katoamassa. Kunhan vain halusin jakaa teille viimeaikaisia fiiliksiäni.

PS. Kuvan on ottanut mieheni kännykällänsä meidän odotus-kuvauksista, joissa tuttu taituri Tuomas Mikkonen oli ikuistamassa meidän onneamme. Upean kuvausmekon minulle teki Pukunin Saara, eli sama ihana nainen, jonka käsialaa oli myös unelmieni hääpuku. Kampauksesta suuren suuri kiitos taasen menee Marjon suuntaan. Mutta näistä kuvauksista lisää sitten joskus myöhemmin! Pus!

Nyt on aika ottaa iisisti

Kaksi ja puoli kuukautta eräpäivään. Joko jännittää? No arvatkaa vain. Eihän sitä näin ensikertalaisena osaa yhtään kuvitella millaiseksi meidän elämämme tulee pian mullistumaan. Odotan kyllä innolla, että vihdoin pääsen näkemään vatsassani niin pitkään möyhineen kaverin, joka pitää minut öisin hereillä kipakoilla potkuillaan. Mietitään usein miehen kanssa, että miltähän tyyppi näyttää? Onkohan sillä minun pikkuruinen nenäni vai mieheltä peritty aristokraattisempi versio? Onko hiukset vaaleat kuten äidillä vai mustat niinkuin isällänsä? Hetki jolloin saamme ensimmäistä kertaa pikkuisen käsivarsillemme on varmasti yksi elämämme unohtumattomimmista.

Olen kärsinyt viime aikoina melkoisen kivuliaista supistuksista, joten lääkärissetä pisti minut täksi viikoksi pakkolepoon. Ulkoilla kuulemma pitää, mutta vain lyhyitä pätkiä ja oman voinnin mukaan. Nyt on siis aika ottaa iisisti. Se jos mikä ei ole kovin helppo tehtävä tällaiselle ikiliikkujalle. Toivottavasti lepo kuitenkin auttaa ja pystyn tekemään täysipainoisesti töitä vielä jäljellä olevat kuukauden päivät. Sitten se alkaa. Mammaloma.

 Äitiyslomasta ei ole mitään sen kummempia ajatuksia. Aion ottaa rennosti ja keskittyä tähän vatsassani kasvavaan elämään (ehkä ikuisuusprojektin nimeltä hääkuvakirja voisi saattaa loppuun...). Voinnin salliessa hyppään loka-marraskuun vaihteessa VR:n kyytiin ja hurautan pohjoiseen mökille viettämään pikkujouluja äidin ja isän kanssa. Olisi ihana lähteä sinne jo nyt näkemään kaikki ruskan sävyt, mutta ehkä sen sijaan pääsenkin kokemaan ensilumen. Viime vuonna se kun jäi häämatkan vuoksi kokonaan välistä. Matkustelun kotimaan rajojen ulkopuolelle olemme luonnollisesti nyt hetkeksi unohtaneet, vaikkakin haaveilemme keväisestä road tripistä Keski-Eurooppaan pienen perheemme kesken.

Nämä kuvat napattiin Espoon Isossa Vasikkasaaressa elokuisessa ilta-auringossa. Samalla reissulla otettin myös ystäväpariskunnan kihlajaispotretit, jotka olin antanut heille lahjaksi. Olen päässyt tekemään niin paljon mahtavia kuvauskeikkoja kuluneen puolen vuoden aikana, jonka yritykseni on ollut pystyssä, etten ehkä kestä. Olen kovasti kiitollinen kaikille uskomattoman ihanille kuvausasiakkailleni, ystävilleni sekä teille blogin lukijoille, jotka olette minua eteenpäin suositelleet. Vielä olisi muutamia sovittuja keikkoja tekemättä, jonka jälkeen jätän kuvaushommatkin hetkeksi tauolle. Kotistudio on melkeinpä valmis, joten huutelen sitten niitä testikuvattavia (lähinnä vauvoja) täällä blogissa, jahka aika on sopiva.

 

Lauantaina olisi tarkoitus lähteä pienelle retkelle Nuuksioon, jos vain kykenen kävelemään. Aiomme mennä nuotiopaikalle kärryyttämään soijamakkaraa, juomaan lämmintä kaakaota isän vuolemista kuksista ja ihastelemaan syksyn kuulasta kirpeyttä. Ihan parasta!

 

Toivottavasti kuvistakin välittyy se seesteisyys, joka minulla on tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena. Välillä toki kiehuu suhteellisen kovasti hormoonimyrskyissä, mutta pääasiassa olo on rento ja mieli rauhallinen. Siksi tämä postauskin oli tällaista fiilistelyä pitkästä aikaa, mutta jotenkin tuli pakonomainen tarve kirjoittaa just näistä asioista.

Nauttikaahan tekin syksystä! Se on just nyt parhaimmillaan. Pus!

Ihana syksy

Piiitkästä aikaa vietettiin viikonloppu ihan vain kotona. Aikas luksusta. Tai siis korjattakoon, että yöt oltiin omassa pedissä ullakolla, sillä päivät hurahtivat sujuvasti valokuvaamisen parissa. En toki tippaakaan valita! Olen innoissani ja äärettömän kiitollinen siitä, että saan vapaa-aikanani tehdä jotain, mistä todenteolla nautin ja mitä voin kutsua käsi sydämellä intohimokseni. Olenkin väkertänyt pikkuhiljaa kasaan Do It Yourself eli tuttavallisesti DIY-kotistudiota, mutta kerron siitä lisää myöhemmin, sillä tarvitsen jossain kohtaa myös muutamia testikuvattavia (mielellään lapsia) tänne kotiimme kamerani eteen pönöttämään.

Eräs mieletön juttu syksyssä näin valokuvaajan näkövinkkelistä katsottuna on usva. Jestas millaisessa sumussa tänään körryyttelimme Pirkanmaalle kuvauksiin! Pakko oli matkalla stopata ikuistamaan mystisessä harmaassa verhossa kylpevä sänkipelto ja hernerokkasumussa kahlaava parransänkinen mies. Teillä oli paikoitellen näkyvyys sitä luokka, että körryyttelimme kotterollamme hölkkävauhtia. Mutta perille päästiin ja sehän on tietty tärkeintä se.

Perjantaina pääsin myös itse kameran "väärälle" puolelle, kun otimme upeassa syksyisessä ilta-auringossa parit odotuskuvat yhdessä hevoseni Hanurin kanssa. Kiitos loistavalle valotusassistentille/Hanurin kuvauskuntoon puunanneelle ystävälleni ja valokuvaajaksi samaiselta assarin paikalta ylennetylle Nanille, joka nämä kuvat minusta ja harmaahipiäisestä kamustani siis nappasi. Toki vilautin otoksille itse hieman Lightroomia, mutta armas mieheni kyllä onnistui taltioimaan kameran muistikortille illan fiiliksiä juuri sellaisena, kuin ne itsekin koin. Onhan nuo eläinystävät vain niin äärettömän rakkaita.

Ehkä joku teistä muistaakin, että näillä samaisilla pelloilla otettiin Hanurin kanssa kaksi vuotta sitten myös meidän kihlakuvat ja vuosi takaperin häiden jälkeisiä fiilistelykuvia. Jälleen on uusi lehti kääntynyt elämässä, kun tällä kertaa ikuistettiin päivä päivältä pyöristyvää vatsaa, jonka sisällä kasvaa elämämme suuri rakkaus. Ehkä ensi vuonna luvassa onkin sitten kuvat yhdessä harmaan herran ja pikkuisen taapertajan kanssa? Toivottavasti.

Hyviä unia ja kivaa uutta syksyistä viikkoa kamut!

Photos:
Olympus OM-D E-M1
M. Zuiko 25mm f 1.8
M. Zuiko 45 mm f 1.8.

Raskaana reissussa

Olen saanut paljon kysymyksiä raskaana reissaamisesta ja siitä, tuliko meidän parin viikon roadtripillä eteen tilanteita joissa raskaus piti erityisesti ottaa huomioon tai jättää jokin asia tekemättä vatsassa kasvavan kaverin vuoksi. Kaikkia tämä aihepiiri tuskin kiinnostaa, joten siinä tapauksessa kannatta skipata koko postaus, koska nyt puhutaan myös siitä ah niin ihanasta raskauspahoinvoinnista.

Lähdimme reissuun vähän riskillä, sillä meikäläisen olo oli lähtöpäivänä vielä aika karmea ja pönttöä tuli halailtua vielä lentokentälläkin. Kuitenkin tajusin jo perille Prahaan saavuttuamme, että jotain kummallista on tapahtumassa, sillä matkustimme lentokentältä keskustaan ihan täpötäyden bussin heiluvassa takaosassa seisten, eikä olo muuttunut edes kovin karmeaksi. Seuraavana aamuna laattapistecollectionissa tehty vierailu näyttäisikin jääneen tähän palaan viimeiseksi ja aika tarkalleen kolme kuukautta kestänyt ympärivuorokautinen pahoinvointi oli yhtäkkiä ohi. Voitte ehkä yrittää kuvitella miten uskomaton fiilis oli, kun ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan alkoi tehdä mieli ruokaa, eikä joka ikinen suupala ollutkaan yhtä taistelua! Voi jestas.

Pahoinvointi ei isommin vaivannut koko loppureissun aikana, kun vain piti huolta etteivät ruokailuvälit venähtäneet paria tuntia pidemmiksi ja piti esimerkiksi pähkinöitä koko ajan käsien ulottuvilla. Lentomatkakin sujuivat suhteellisen kivuttomasti, mitä nyt ilmeisesti paineensäätely ei pääkopassa ole raskauden myötä ihan entisellään ja korvia vihloi laskuissa aikamoisesti. Yleensäkinhän lentokoneessa kannattaa pitää huolta nestetasapainosta ja litkiä runsaasti vettä, mutta raskaana se tarve vain tuntui korostuvan. Lisäksi lentosukat kannattaa vetäistä koipiin kohonneen veritulppariskin vuoksi ja jaloitella etenkin pidemmillä lennoilla säännöllisesti.

 

Autoillessa pysähtelimme suhteellisen paljon, sillä helteen ja kasvavan vatsan kombo aiheuttavat itselleni jalkoihin helposti turvotusta. Pieni käppäily auttoi kummasti ja Kroatian rannikkoa pitkin posotellessamme oli ihana stopata vilvoittelemaan koipia viileään meriveteen ja räpylöitä tuli uitettua myös Bohinjin kirkkaissa vesissä.

Ihan sellaisia määriä trekkailua emme voineet reissussa toteuttaa, kuin olimme alunperin ajatelleet, mutta silti emme joutuneet jättämään mitään välistä. Helteessä pitkien matkojen tallustelu ei nyt normaalistikaan ole sitä mieluisinta puuhaa, mutta raskauden myötä heikottava olo tulee vielä helpommin, etenkin jos ei muista suojata päätä auringonsäteiltä. Kroatian Plitvicessä lähdimme ehkä hieman turhan kunnianhimoisesti kiertämään pisintä mahdollista reittiä, joka sitten kostautui sillä, että vatsaa alkoi loppupätkällä hieman supistella. Vaivaan onneksi tepsi se, että pidimme matkalla lepotaukoja normaalia enemmän ja edettiin vasta olotilan salliessa. Kiire kun ei reissulla ollut mihinkään!

Ruokavaliota oli matkallakin helppo noudattaa, sillä kasvissyöjälle "kiellettyjä ruoka-aineita" ei muutenkaan neuvolasta saadusta listasta kovin montaa löyty. Enimmäkseen kokkasimme muonat itse ja aamupalaksi puputettiin kotoakin tuttua kaurapuuroa höystettynä tuoreilla marjoilla tai hedelmillä. Lisäksi pidimme huolta vatsojen matkakestävyydestä Life:sta saamieni maitohappobakteerien avulla, välttelimme kylmiä sekä kypsentämättömiä ruokia ja joimme pääasiassa vain pullovettä.

Olen joskus lukenut, että parasta aikaa reissaamiselle on juuri tämä keskiraskaus, jonka viimeisiä viikkoja täälläkin vietellään. Ja sen kyllä huomasi! Olo oli koko ajan suhteellisen energinen ja hetkittäin jopa unohti, että mukana kulkee tämä kolmaskin tyyppi. Sensijaan alkuraskaudessa tehty matka Sveitsiin oli olojen suhteen kaikkea muuuta kuin energinen, sillä pahoinvoinnin vuoksi olin lähes koko matkan ajan petipotilaana. Kun taas loppuraskauden aikaan on aina olemassa ennenaikaisen synnytyksen riski, joten etenkin viimeisellä kolmanneksella reissatessa kannattanee harkita tarkkaan mihin kohteeseen aikoo matkustaa ja kattaako matkavakuutus mikäli synnytys tosiaan starttaisi kotimaan ulkopuolella. Muuten reissussa pärjää raskaana ollessa hyvin perusmaalaisjärjellä, kun vain kuulostelee oman kroppansa vointia ja etenee sen mukaan.

Vielä olisi yksi pyrähdys ulkomaille raskausaikana luvassa, mutta palataan siihen myöhemmin. Jos teillä on omia kokemuksia jaettavaksi tai jotain kysyttävää aiheesta, niin ei muuta ku kommenttia lootaan.

Kivaa ja aurinkoista viikkoa på alla!

Road trip täältä tullaan! Vai tullaanko sittenkään?

Vielä pari päivää sitten uhkuin intoa tulevaa reissua ajatellen, vaikka omassa olotilassa olikin paljon parantamisen varaa. Tämän päivän laattailujen jälkeen olo on sen sijaan ollut niin käsittämättömän voipunut, että ajatus rinkan pakkaamisesta ja ympäri ämpäri eurooppaa huristelusta tuntuu ylivoimaisen raskaalta.. Pidän itseäni melkoisena sissinä, jolle on todella todella kova paikka myöntää, että nyt ei ehkä ole paras ajankohta lähteä yhtään minnekään budjettimatkailemaan. En tiedä. Ehkä ennen ensi maanantaita koen ihmeparantumisen ja paha olo hellittää vihdoinkin kuristavan otteensa. Mutta jos se ei hellitäkään? Silloin tuskin uskallamme lähteä tutkimaan Prahan unohdettuja kujia, Slovenian vuoria ja Kroatian rantoja - ainakaan tänä kesänä. 

Harmittaa just nyt niin, että tekisi mieli parkua ääneen! Vaikka kyllähän minä tiedän ettei tämä mikään valtavan vakava juttu ole ja että oma (sekä kääpiön) hyvinvointi on tärkein ja plaa plaa. Tulee uusia reissuja ja vielä kivempia mahdollisuuksia, mutta kyllä se piruvie silti harmittaa, kun on koko kevään asennoitunut pääsevänsä tuoksuttelemaan uusien nurkkien tuulia täältä neljän seinän sisästä, jonne meikäläinen on olosuhteiden pakosta jämähtänyt.

Oli nyt pakko purkaa tämä ajatus tänne, koska tuntuu että pää räjähtää. Vaikka taidatte tekin olla jo korvianne myöten täynnä näitä pahoinvointijuttuja. I know the feeling! Hinku matkaan on ihan tajuttoman kova, mutta kun pakottaudun ajattelemaan sydämen sijasta järjellä, tiedän että minun fysiikkani ei ole monen kuukauden oksentelun jälkeen ihan parhaassa mahdollisessa kondiksessa parin viikon reppureissua ajatellen. Puhumattakaan siitä, että ainut ruoka-aine mikä suurinpiirtein menee alas on kaurapuuro.. Missähän sitä sitten tien päällä keitellään, kun nälkä iskee n. tunnin välein? Retkikeittimessä ehkä joo. Huoh.

Katsotaan miten käy. Ehkä teemme viikonloppuna jonkun minimatkan trekkailuineen tähän lähelle testataksemme meikäläisen reissukestävyyttä. (Minne? Olisko ideoita?) Palataan tähän asiaan siis vielä myöhemmin! 

Nyt minä lähden halaamaan posliinia. Moro.

PS. Kuva on muuten otettu kännykällä. Yllättävän tarkka!

Viikonlopun häälook ja muut päivän polttavimmat

Huh. Perjantai oli päivistä kamalin pitkään aikaan. Laattasin vuorokauden aikana en-edes-muista-kuinka-monta-kertaa, joten olin aika vakuuttunut että lauantaina olevat ystävän häät jäisivät meikäläiseltä välistä. Viikonlopun valjetessa olo oli kuitenkin kohentunut tämän hetkisellä mittapuulla ihan huomattavasti ja päästiin kuin päästiinkin juhlistamaan ystävien onnea. Otin myös heistä hääpotretit, joista vähän vilautinkin esimakua eilen Instagramissa. Saatte nähdä myöhemmin mahdollisesti lisää, kun saan kuvajonoa purettua! Uusia kuvauksia en ole enää viime aikoina uskaltanut kalenteriin hirveästi varata, sillä olo heittelee niin laidasta laitaan, ettei todellakaan tiedä kuvauspäivän koittaessa olenko totaalisen petipotilas vai kutakuinkin tolpillani.

Yläkerta alkaa olla valmis toista päätyseinää lukuunottamatta, jonne on tulossa ihan mieletöntä tiililaattaa. Odotellaan sitä vielä saapuvaksi ja sen jälkeen päästään koisimaan ullakolle. Näin ollen alakerran makkari  vapautuu naperonhuoneeksi ja sitä pitänee vähän kalustaa jossain kohtaa siihen suuntaan. Veikkaan, että sisustuskärpänen puraisee viimeistään syksyllä ihan kunnolla ja täällä alkaa sellainen pesänrakennus sekä teen-kaiken-itse-projektointi että oksat pois. Häiden jälkeen onkin ollut kiintiö kaikkeen mahdolliseen näpertelyyn ihan totaalisen täynnä, joten ihan hauska päästää DIY-hirmu taas valloilleen.

Tasan kaksi viikkoa kesälomaan ja Balkanin reissuun. Teltta ja makuupussitkin on nyt hommattu, joten kovasti kyllä mieli halajaisi pihistelemään maailmalle. Kroppa vain on vielä toistaiseksi pikkaisen eri mieltä, mutta onhan tässä vielä armonaikaa hurumycket.

Kasvava pötsi naamioitui häissä tuon röyhelöisen kukkamekon alle niin taidokkaasti, että näytin lähestulkoon sulavalinjaiselta. Ehkä tuosta kokovartalokuvasta huomaa, että melko vatsapitkällä sitä seistä törötetään. Asukokonaisuus on vanha ku taivas, mutta onneksi olen aina suosinut tuollaista alaspäin levenevää mekko- ja hametyyppiä, joten omilla vanhoilla vaatteilla pärjätään turpoavista mitoista huolimatta tämä kesä mainiosti!

Joko siellä ollaan lomalla?

Huisia juhannusviikkoa kuomaset!