Toivepostaus: Maailmanympärimatkan TOP-5 kokemusta

Kolmessa kuukaudessa ehtii nähdä ja kokea ihan tajuttoman paljon, etenkin kun ympäristö ja maisemat vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Tähän listaan olisin voinut oikeasti laittaa tyyliin viisikymmentä juttua, mutta yritin nyt rankata nämä niin hyvin kuin vain kykenin. Toisaalta hassua edes koittaa iskeä kokemuksia paremmuusjärjestykseen, sillä kaikki olivat omanlaisiaan ja jokainen tietty eri tavalla mieletön! Jotenka pistin silmät kiinni ja aloin oikein ajatuksen kanssa muistella meidän matkaamme. Mitä hetkiä sieltä pompsahtikaan ensimmäisenä mieleeni? Ette ehkä kukaan ylläty, että meikäläisen ollessa kyseessä nämä tähtihetket liittyvät lähes poikkeuksetta jotenkin luontoon tai eläimiin? Niinpä. Joten tässä tulee teidän toiveestanne viisi (plus yksi) TOP-kokemusta häämatkaltamme. 

TOP-5 + 1

Roadtrip Highway 1, California, USA

Ajoimme Tyynenmeren rannikkoa pitkin mutkittelevan rantareitin San Fransiscosta kohti etelää, päätyen lopulta Los Angelesin kautta San Diegoon. Maisemat tällä legendaarisella valtatiellä olivat USKOMATTOMAT. Voin suositella. Lämpimästi!

TOP-5

Auringonlasku temppelin katolla, Old Bagan, Burma / Myanmar

Sanoinkuvaamaton hetki olla tuhansien temppeleiden täplittämässä, historian havinaa kuiskivassa paikassa ja katsoa kun punaisena hehkuva aurinko laskee taivaanrantaan. Joka puolella on hiiskumaton hiljaisuus, mutta jos oikein tarkkaan höristät korviasi, voit kuulla munkkien iltarukouskutsun kaikuvan temppelien keskellä.

TOP-4

Hobittila, Matamata, Uusi-Seelanti

Jokaisen Tolkien-fanin unelma on päästä kurkistamaan alkuperäiseen Hobittilaan, jossa kymmenet hobitinkolot täplittävät kumpuilevia ruohoniittyjä ja jonne voit elävästi kuvitella pikkuruiset asukkaat arkitoimiinsa. Päiväretki tänne oli unelmiemme täyttymys ja yksi harvoista must-see-kohteista reissullamme.

TOP-3

Kohtaaminen pingviinien kanssa, Oamaru, Uusi-Seelanti

Kyllä tätä hetkeä odotettiinkin! Aika monta paikkaa kiertelimme, jotta näitä veitikoita pääsisimme luonnossa näkemään. Lopulta päädyimme Oamarun sinipingviinien suojelualueelle, jonka ansiosta pingviinikanta kyseisellä alueella on saatu kasvamaan moninkertaiseksi. Todella arvokasta työtä sanon minä ja katsokaas näitä tuhottoman suloisia kavereita!

TOP-2

Snorklaus Aitutaki laguunissa, Cookinsaaret

Minä, kaikkien anti-vesipetojen kruunaamaton kuningatar, voitin pelkoni ja päädyin kauhunsekaisin tuntein snorklaamaan Aitutakin kristallinkirkkaissa vesissä kalaparvien keskellä. Muutama valtavan kokoinen fisu aiheutti melkoisia sydämentykytyksiä, mutta olen vieläkin aavistuksen verran ylpeä itsestäni. I did it!

TOP-1

Vapaaehtoisena Elephant Nature Parkissa, Chiang Mai, Thaimaa

Sanotaan, että elefantti ei koskaan unohda. Enkä minä tule taatusti koskaan unohtamaan matkamme kiistatta huikeinta viikkoa norsujen suojelualueella Pohjois-Thaimaan viidakossa. Jokaisen norsun elämäntarina oli sydäntäsärkevä, mutta täällä nämä kaltoinkohdellut viidakon jättiläiset saivat vihdoinkin elää rauhassa ilman väkivaltaa ja pakotteita.

Olipas ihana palata valokuvamatkan myötä hetkeksi takaisin maailman toiselle puolelle. Etenkin nuita Aitutakin kuvia unohduin tuijottelemaan pitkät tovit. Onko tuollaisia paikkoja edes olemassa? Ollaanko me ihan oikeasti käyty kaikissa näissä kohteissa? Nii-in. Aikaa kotiinpaluusta ei ole kuin muutama hassu viikko, mutta täällä loskan keskellä ajatus varpaiden välissä polttavasta hiekasta tuntuu jokseenkin kaukaisalta.

Mutta onneksi kevät on virallisesti alkanut! Mukavaa viikkoa nuput!

PS. Jos haluat nähdä näistä hetkistä lisää kuvia, klikkaa TOP-kokemuksen otsikkoa.

EN // Five (plus one) TOP-experiences from our round the world trip.

Sinivalkoinen Aitutaki lagoon

Kirjoituspaikka: Mustanaamio, Wellington, Uusi-Seelanti

Sininen ja valkoinen ovat Suomen vapauden ja itsenäisyyden värit. Vaikka olenkin juuri nyt kaukana kotoa, halusin tänään Suomen itsenäisyyspäivänä julkaista postauksen, jonka (useat kymmenet...) kuvat toistavat näitä samoja sävyjä. Ne meille niin tutut värit ovat armaan kotimaamme taivas ja hanki taikka tässä tapauksessa kuin Aitutakin laguunin valkoinen hiekka ja sinisenä kimmeltävä meri. 

Edellisessä postauksessani kerroinkin upeasta ajastamme Aitutakin saarella ja yhtenä päivänä siellä ollessamme pääsimme käymään laguuniristeilyllä. Meillä pienen budjetin matkaajilla ei olisi ollut kyseiseen trippiin varaa ilman äitini antamaa joululahja-avustusta, jonka otimme ikikiitollisina vastaan. Eipä oltaisi voitu parempaa kohdetta rahoille keksiä, kuin tämä huikea koko päivän kestävä risteily! Vieläkin tuntuu kerrassaan uskomattomalta, että olimmeko me ihan oikeasti tuolla? Onko tällaisia paikkoja edes olemassa? 

Päivän aikana kävimme paikallisen oppaamme johdolla kolmella eri autiosaarella, joista ensimmäisenä oli vuorossa Honeymoon island. Talsimme ilman kenkiä kuumassa valkoisessa hiekassa, kahlasimme sinisessä rantavedessä ja tutustuimme vihreään viidakkoon, joka vilisi pieniä rapu-pettereitä. Risteilyllä meitä taisi olla 12 hengen poppoo, joten ei mikään ihan älytön bändi kuitenkaan. Suurin osaa matkalaisista oli eläkeläisiä Uudesta-Seelannista, mutta oli siellä eräs vanhempi pariskunta sinikeltaisesta naapuristammekin. Ensimmäiset ja ainoat pohjoismaalaiset, ketä ollaan tähän mennessä reissun päällä nähty!

Kun Kuherruskuukausi-saareen oli tarpeeksi tutustuttu, jatkoimme veneillen seuraavalle. Tämä saari numero kaksi oli maastoltaan kovin erilainen ja rannat olivat paljon kallioisempia. Muutamia vuosia sitten Aitutakilla kuvattiin amerikkalainen Survivors ja juurikin tämä kyseinen saari oli televisiosarjassa toisen "heimon" asuinpaikkana. Aitutakilaiset olivat itseasiassa todella tyytyväisiä siitä, että sarja ylipäätänsä kuvattiin heidän maillaan. Kyseisen produktion ansiosta saarelaiset rikastuivat miljoonilla euroilla, kun sarja toi mukanaan niin paljon työllisyyttä. Hieno homma!

Viimeisenä vuorossa oli ehdottomasti paras kaikista. One Foot Island. Saarelta löytyy oma postitoimisto, jossa passiinsa voi käydä leimauttamassa paikan virallisen leiman kahden Uuden-Seelannin dollarin sopuhintaan. Me ei tietenkään piheyksissämme mitään leimoja otettu, mutta näpsäistiin kuitenkin toimituksesta kuva. 

Aikamme tallusteltua oli aika risteilylounaan, joka oli toteutettu täysin paikallisista aineksista. Ihan mielettömän hyvää ruokaa! Jopa tällaiselle kasvisten mussuttajalle löytyi lautasen täydeltä mitä maittavimpia ruokalajeja. Etenkin nuo ananakselta näyttävät perunalta maistuvat suikulat olivat ihan älyttömän hyviä. Kaikki ruuat oli valmistanut oppaamme vaimo, jonka suuntaan koko retkikuntamme viestitteli kiitoksia hymyissä suin.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa itselleni henkilökohtaisesti päivän tai varmaan koko tähänastisen matkamme jännittävin osuus. Snorklaus. Kaikki, jotka tuntevat minut in real life, tietävät, että olen todella kaukana minkään sortin vesipedosta. Eräs ystäväni sanoi pelkäävänsä haita jopa uimahallissa ja meikäläinen kuuluu valitettavasti tähän samaan kastiin. Uiminen ei ole mielestäni millään muotoa miellyttävää ja kaikki vedenelävät joko kauhistuttavat tai ällöttävät (kuten vaikkapa varpaisiin takertuvat vesikasvit, APUA!) minua.

Tälle risteilylle lähdettäessä olin kuitenkin päättänyt, että ihan taatusti pakotan itseni snorklaamaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja niinhän minä sitten tein. Harjoittelimme miehen kanssa hommaa aluksi siinä ihan rannan tuntumassa, jonka jälkeen aloin harkita uskaltaisinko lähteä mukaan puolen tunnin päästä starttaavalle snorklausretkelle läheiselle koralliriutalle. Hetken asiaa puntaroituani lupasin lähteä ainakin veneeseen istumaan. Eihän minun olisi pakko mennä veteen, jos ajatus tuntuisi liian kauhistuttavalta?

Niinpä kipusimme muutaman muun mukana veneeseen ja suuntasimme tutuksi tulleen oppaamme johdolla matkaan. Kun saavuimme perille sopivaan snorklauspaikkaan ja ankkuroimme paattimme, alkoivat kaikki kiljahdella ihmetyksestä alas veteen kurkkien. Minäkin tietysti kumarruin tiirailemaan mitä täällä tapahtuu ja tajusin, että meidän venettämme seurasi parvi ihan jumalattoman kokoisia kaloja! Siinä vaiheessa en tiennyt alanko itkeä vaiko kiljua, sillä ne kalat olivat ihan oikeasti ISOJA. Ei mitään perus-ahvenia vaan sellaisia delfiinin kokoisia paksuja pötkylöitä. Oppaamme varoitteli veteen jo kampeavia konkareita, että kannattaa jättää kaikki kimalteleva piiloon, sillä kalat voivat luulla niitä ruuaksi ja tulla näykkimään. Joo-o. Minä en todellakaan aikonut mennä sekaan polskuttelemaan jättikalojen ilmaiseksi lounaaksi.

Seurasinkin siis ensin veneestä turvallisen välimatkan päästä, kun oppaamme sukelsi veteen ja alkoi syöttää isoja ystäviään. Kalat olivat vuosien aikana tulleet hänelle niin tutuiksi, että ne tunnistivat jo veneenkin ja tulivat siis paikalle herkkujen toivossa. Uskomattoman oppaamme ja käsittämättömän kärsivällisen mieheni avulla uskaltauduin sitten lopulta kuitenkin astumaan minäkin veteen, jossa ympärillämme pörräsi lähes itseni kokoisia kaloja. Olin edelleen hyvin huolestunut mitä tässä tapahtuisi, mutta kun lopulta uskalsin mennä niin lähelle kaloja, että pystyin tärisevin käsin koskettamaan yhden selkää, pelko alkoi kaikota. Vielä pieni hetki totuttelua ja pian polskimme seassa kuin vanhat tekijät konsanaan. Tai no, mitä nyt muutaman kerran ison kalan tullessa lähelle olin melkein hukuttaa J:n, kun hyppäsin sen reppanan päälle kaloilta turvaan... 

Isot kalat eivät tehneet kellekään mitään muuta, kuin tulivat ihan iholle tuijottelemaan. Sen sijaan nuo valkomustaraidalliset pikkukaverit olivat vähän kiukkuisempaa sorttia ja purivat yhtä naista kädestä. Onneksi kuulin tämän vasta sen jälkeen, kun olin jo kivunnut takaisin veneeseen.

Jollekin muulle tällainen kalojen keskellä snorklailu on varmasti ihan pikkujuttu, mutta minulle se oli todella suuri työvoitto. Kun otetaan huomioon fakta, että pelkään sekä uimista että kaloja suurinpiirtein henkeni edestä, nämä edellä olevat kuvat todistavat sen, että kannattaa ihan oikeasti yrittää aina välillä mennä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tämä kokemus oli kaikessa kauheudessaankin ihan uskomattoman upea ja taatusti ainutkertainen. Muistan tämän kyseisen päivän epäilemättä koko loppuelämäni ajan.

Kiitos ja anteeksi tämä älytön kuvaoksennus. Toivottavasti jaksoit plarata loppuun saakka nukahtamatta ja nauramatta meikäläisen panikoinnille.

Lopuksi haluan vielä toivotella teille kaikille mitä parhainta itsenäisyyspäivää! 

Nöyrimmät kiitokseni kuuluvat tietysti heille, keiden ansiosta saamme elää ja reissata täällä maailman toisella laidalla vapaina tänäkin päivänä. Kiitos.

Photos:

Olympus OM-D E-M5

M.Zuiko 45mm f1.8

Sigma 19mm f2.8

Kaikki vedessä tai veden alla kuvatut kuvat on otettu Olympukselta lainassa olevalla Tough waterproof-kameralla sekä siinä olevalla kalansilmäkkeellä.

EN // Cruising and snorkeling in Aitutaki lagoon.