Babymoon Helsingissä

Mikä ihmeen babymoon? Niinpä. Tismalleen samaa mietin, kun ensimmäistä kertaa kyseiseen käsitteeseen törmäsin selaillessani jotain vähemmän asiapitoista jenkkiblogia. Ymmärrykseni on sen verta tämän vuoden aikana lisääntynyt, että käsitteellä tarkoitettaneen sitä "viimeistä mahdollisuutta" nauttia lomasta kaksin siipan kanssa, ennen kuin puklujen ja sinaappikakkojen täplittämä arki lopullisesti koittaa. Ja tottahan se on, että elämämme pariskuntana on pian muuttumassa. Siksi päätimme noudattaa läheistemme neuvoa ja ottaa kaikki mehut irti näistä viimeisistä viikoista ennen kuin kahdesta tulee kolme.

Jotenka tänä viikonloppuna pakkaamme kettureppumme ja suuntaamme pyhäinpäivän kunniaksi minilomalle täältä Espoon landelta niinkin eksoottiseen kohteeseen kuin naapuripitäjäämme Helsinkiin ja Hotelli Torniin. En ole koskaan aikaisemmin käynyt kyseisessä pytingissä, joten odotan innolla, että pääsen näkemään millaisesta laitoksesta on kyse ja kuinka upeasti Tornin huipulta loistavatkaan pimeässä pakkasillassa armaan pääkaupunkimme valot.

Onko teillä jotain spesiaaleja suunnitelmia näin pyhäinpäiväksi? Aiotteko juhlia halloweenia ja kovertaa kurpitsoja taikka pukeutua kummitukseksi?

Joka tapauksessa; huisia viikonloppua kuomat!

En vaihtais sekuntiakaan

Äsken kuului radiosta Samuli Putroa. Itseasiassa tismalleen samalla hetkellä, kun selailin Tuomaksen Suomenlinnassa meistä ottamia odotuskuvia kuukauden takaa. Tuli jotenkin ihan törkeän hyvä fiilis. Vähän kieltämättä pelottaa olla näin tyytyväinen elämäänsä, sillä peri-suomalaiseen kulttuuriin toki kuuluu ennemminkin kätkeä ja vähätellä omaa hyvää fiilistä jostain käsittämättömästä syystä. Ehkä siksi, ettei naapuri olisi kateellinen tai sitten pelätään, että jos asiat on hyvin ja sen uskaltaa sanoa ääneen, karmanlaki muistuttaa olemassa olostaan ja jotain kamalaa on pakkoa sattua. Ja tokihan pieni pessimisti sisälläni nytkin parhaillaan muistuttelee, että kel onni on se onnen kätkeköön. 

 

Just kuitekin päätin, että en muuten aio kuunnella mokomaa piipitystä. Vaikka ulkona on synkän harmaata ja olen koko päivän makoillut kipujen kourissa sohvalla tuijotellen ikkunaa vasten hakkaavaa sadetta, hymyilyttää. Saan olla kiitollinen niin äärettömän monesta asiasta, että eihän tässä yksinkertaisesti muuta voi kuin olla onnellinen.

En vaihtais sekuntiakaan.

 

Photo: Tuomas Mikkonen Photography
Dress: Pukuni
 

Hääpäivä Pietarissa

Aika rientää ja minä koitan pysytellä perässä. Aikalailla tasan kaksi kuukautta sitten juhlistimme armaan siippani kanssa ensimmäistä hääpäiväämme Pietarissa, josta on vielä kokemukset kuvasaaliineen hotellia sekä junamatkaa viisuminhakuprosesseineen lukuunottamatta jakamatta. Joten täältä pesee! Tunnelmia vielä niin kesäisen lämpöisestä Pohjolan Venetsiasta.

Me tehtiin miehen kanssa taktiset ja päätettiin olla etukäteen sen enempiä ressaamatta siitä, mitä kohteita ehdimme parin päivän pyrähdyksemme aikana nähdä ja kokea. Suunnistettiin siis enemmänkin sinne minne nokka näytti-periaatteella ja näimmekin aika monta upeaa pytinkiä sekä ihan sitä tavallista venäläistä arkea, kuten mummelin ruokkimassa jäätävän kokoista puluparvea laitakaupungilla, ränsistyneitä upeita taloja rikottuine ikkunoineen ja katukuvan vilskettä kahvilan terassilta käsin ihmeteltynä. Niin ja valitettavasti myös Thaimaa-tyyliin turistien "iloksi" kaduille tuotuja villieläimä pesukarhuista apinoihin. Kuvittelin kaupungin olevan lähempänä länsimaista Eurooppaa kuin Aasiaa, mutta tässä kohtaa olin ainakin todella pahasti väärässä.

Aiemminkin mainitsinkin jo palvelukulttuurista tai lähinnä sen puutteesta, mutta se nyt ei meitä hirveästi häirinnyt, kun vain piti oman naaman näkkärillä ja solkkasi venäjää sen minkä taisi. Toinen juttu jota vähän ihmettelimme oli se, että ihan keskustan kupeesta löytyi paljon ränsistymään jätettyjä vanhoja upeita kivitaloja. Vastaavaan ilmiöön en nimittäin ole törmännyt suurkaupungeissa mielestäni koskaan. Tuntuisi, että keskustan alueella olevat arvokiinteistöt ovat oikeastikin arvokkaita niin rahallisesti kuin historiallisestikin ja näin ollen kunnosta pidettäisiin huolta? Joku paremmin itänaapurin asioista tietävä voinee avata meikäläiselle mistä moinen voisi johtua.

 Muutoin kaupungista jäi positiiviset vibat. Historiaa ja omaa tarinaansa huokuva city kaikkine upeine arkkitehtuurisine iloitteluineen oli todellakin ilo silmälle ja ilman muuta kokemisen arvoinen kohde.

Paljon jäi kokematta ja olisimme etenkin halunneet koluta enemmän keskustan lisäksi laitakaupunkia. Valitettavasti meikäläisen pallomaha supisteli koko reissun ajan siihen malliin, että jouduttiin ottamaan aika iisisti, joten jäi sitten ne syväluotaavammat tutkimusretket seuraavaan kertaan. Olemmekin jo päättäneet, että ensi kesänä teemme uusintatripin itänaapuriin kera L&L, sillä rajan takana pilkottava ennen Suomelle kuulunut Viipuri kiinnostaa tätä historiafriikkiä kovasti. Sinne kun näyttäisi pääsevän Lappeenrannasta Saimaata pitkin ilman viisuamiakin aikas näppärästi. Onko kukaan käynyt ja etenkin kyseistä reittiä pitkin?

Mukavaa torstaita! Stadissa sataa muuten lunta! Huisia.

 Photos: Olympus OM-D E-M1 & M.Zuiko PRO 12-40mm f2.8

EN // Few days in St.Petersburg Russia.

Koko maailma käsissään

Tänään se sitten virallisesti alkoi. Äitiysloma. Ihan kreisiä ajatella, että todennäköisesti kun seuraavan kerran astelen työmaalle, nakottaa kalenterissa jo vuosi 2016. Aion todellakin ottaa kaiken irti tästä ajasta, jonka saan viettää vauvan kanssa kotona, vaikka eihän se huhupuheiden mukaan varsinaisesti mitään lomaa ole. Mutta kun on yläasteelta asti painanut niska limassa myös ne kesälomat opiskelujen ohella jonkin sortin työtä, tuntuu tällainen yli vuoden kestävä poissaolo päivätöistä ihan uskomattomalta. En voisi itseasiassa olla enemmän innoissani! 

Toinen ihan hullulta tuntuva ajatus on se, että enää muutama hassu viikko ja maailmaan on aikuisten oikeasti syntymässä meidän oma pikkuruinen reissari. Koko asia tuntuu vielä melkoisen kaukaiselta, vaikka mahassa jäätävä melske käykin ja kaveri kyllä muistuttelee vähän väliä, että täällä ollaan. Etenkin vauvan aamuiset hikottelut naurattavat myös meikäläistä, kun mahani hytkyy tyypin hengitysharjoitusten tahtiin.

Nyt äitiyslomalla aion keskittyä ennen vauvan syntymää lähinnä itseeni. Jatkuvat supistelut pitävät kyllä huolen siitä, että sohva taitaa tulla jatkossakin tutuksi (ja sen kyllä huomaa myös vaa'an lukemista, kääk). Sain itseasiassa muutama päivä sitten neuvolasta kehoituksen pysyä ainakin reilun viikon verran ihan aloillani, jotta synnytys ei käynnistyisi turhan aikaisin, sillä sellaisia viitteitä on ollut ilmassa. Tarkoitus oli vielä ensi viikon lopulla lähteä käymään pienellä kotimaan turneella kotikonnuilla pohjoisessa, mutta jäänee nähtäväksi onnistuuko reissu nyt sittenkään vai odotellaanko ensin minin ulostautumista maailmaan. Yhden yön mittainen babymoon (haha kaikkia termejä ne jenkit keksiikin) Helsingin kattojen yllä on joka tapauksessa vielä luvassa ja sitä odotamme miehen kanssa kuin kuuta nousevaa.

Meidän elämämme on pian mullistumassa lopullisesti ja se tuntuu kerrassaan ihanalta. Mahassa möyrivä kaveri on meille jo nyt kovin rakas, enkä välillä vieläkään voi ymmärtää, että olen kasvattanut keväästä asti sisälläni tällaista pientä ihmistä, joka on meille se maailman suurin ihme.
Meidän koko maailma.

Huisia uutta viikkoa kamut! Pus!

PS. Tämä upea vatsamaalaus on Kean tekemä. Jestas miten taitava likka! Kiitos vielä tuhannesti kuomaseni! Kiitos myös Inkalle, joka taiteili maalauksen päällä olevan tekstin ja armaalle miehelleni kuvien näppäämisestä.
PPS. By the way. Keskimmäisessä otoksessa jossa olen koirien kanssa, minulla on kyllä jalassa nuo samaiset shortsit, vaikka ne näyttävätkin kuvan perusteella katoavan mystisesti tuonne pallomahan ja turvonneiden koipien välimaastoon. Kaunista....
PPPS. Nyt kun blogi päivittyy vähän hiljaisempaan tahtiin, kuulumisiamme (mikäli ne jotakuta kiinnostavat) voi seurata Instagramissa vähän reaaliaikaisemmin.

Tänä viikonloppuna

Eilen oli ihanan rento päivä. Kävin ystävien kanssa herkuttelemassa brunssilla, Punavuoressa kiertelemässä parit sisustusputiikit (kyllä ei raskaana olevaa naista pitäisi päästää sellaisiin, kun pesänrakennusvietti on kuumimmillaan) ja lopuksi vielä nautiskelemassa hevosen kanssa syksyisestä auringosta lähimaastossa. Ilta kuluikin sitten sohvalla kirja ja trio kainalossa.

Tyttöjen kanssa brunsseilun lomassa juttelimme asuinalueista ja minun oli vihdoin reilun kahden vuoden Espoossa asumisen jälkeen myönnettävä, että kyllä oli meidän tapauksessamme oikea päätös unohtaa Töölön kaksiot ja muuttaa lähes tuplasti tilavampiin neliöihin naapurikuntaan. Rakastan tätä rauhaisaa "hobittilaa", jossa asumme. Sen pikkuruisia punaisia tönöjä, meidän suurella hartaudella remontoitua kotia ja sitä, että suoraan omasta pihasta pääset sukeltamaan keskuspuiston vehreille poluille. Ja juuri niille aamukasteen ja havunneulasten peittämille tutuille poluille suuntasimme tänäänkin.

Loukkasin jalkani lähes pari viikkoa sitten ja nyt vihdoin se alkaa olla siinä kunnossa, että pystyin tekemään trion kanssa varovaisen lenkin metsässä. Oma kenkä ei turvonneeseen koipeen mahdu edelleenkään, mutta onneksi voi aina lainata miehen noin seitsemän numeroa liian suurta jalkinetta.

Lyhyt ruska-aika alkaa olla Espoossa muisto vain, sillä lehtipuut näyttävät jo suhteellisen kaljuilta. Usvainen sää toi kuitenkin metsään taas oman taikansa, joten enpä just nyt keksi parempaa tapaa aloittaa sunnuntaita, kuin samoilu raikkaassa ja hiljaisessa Suomi-maisemassa heti aamutuimaan.

Seuraavaksi otan ison kupin kahvia ja jatkan uuden Remenksen lukemista. Illalla on vielä luvassa vuoden viimeinen odotuskuvaus (niistä on tullut ihan mun lemppareita!) ja luonnollisesti tallihommia. Voin muuten kertoa, että ison mahan kanssa alkaa olla jokseenkin haastavaa tuo hevosen kanssa puuhastelu. Hanuri on nimittäin vähän turhankin kiinnostunut pyöreästä vatsastani ja nuuskuttelisi sitä mieluusti vaikka koko päivän. Hölmö hevonen.

Leppoisaa sunnuntaita kamut!

Photos: Olympus OM-D E-M1 & M.Zuiko 25mm f1.8