Vapaaehtoistyöhön mualimalle?

Blogiani jo pidemmän aikaa seuranneet tietävät, että olen jokseenkin aika tunteikas eläinten ystävä ja niiden oikeuksien puolestapuhuja. Pyrin omalla vaatimattomalla panoksellani vaikuttamaan kaikkien karvaisten ja karvattomien luontokappaleiden oloihin ja kuulun myös muutamaan eläinten oikeuksia puolustavaan yhdistykseen. Toki oman toimintani eettisyydessä on vielä paljonkin parannettavaa, mutta suunta on joka tapauksessa kohti oikeaa, sillä tiedostan itsekin oikein hyvin, mihin asioihin omassa elämässäni voisin ja haluaisin vielä pystyä vaikuttamaan.

Joka tapauksessa minulla on ollut jo vuosikausia haaveena päästä tekemään vapaaehtoistyötä eläinten hyväksi jonnekin päin maailmaa. Oli se sitten valaiden suojelua Eteläisellä jäämerellä tai merikilpikonnien pelastusoperaatio Costa Ricassa, olisi meikkis enemmän kuin suurella innolla mukana! Siskoni oli neljä kuukautta töissä Vietnamissa orpokodissa pari vuotta sitten ja kokemus oli hänelle kuulemani mukaan unohtumaton. Ihan näin pitkäksi aikaa emme harmi kyllä tällä kertaa voi vapaaehtoistyöhön lähteä (se kun on tällaiselle tavalliselle tallaajalle sitäpaitsi maksullista lystiä), mutta tulevalla häämatkallamme maailman ympäri haluaisimme mennä edes pariksi viikoksi auttamaan paikallisia ihmisiä heidän tärkeässä työssään eläinten paremman huomisen puolesta.

Olenkin nyt iltatolkulla googletellut ja yrittänyt etsiä sopivaa ja aidosti eläinten asioiden hyväksi toimivaa kohdetta. Tällä hetkellä paikat joita olemme miettineet ovat Thaimaalainen norsupuisto, joka on pelastanut satoja norsuja turismin ja muun ihmisten aiheuttaman kaltoinkohtelun kynsistä. Näille harmaille jättiläisille pyritään tarjoamaan luonnonmukaisia oloja vastaavat elintilat ja lopulta vapauttamaan ne mahdollisuuksien mukaan takaisin luontoon rauhoitetuille luonnonsuojelualueille.

Toinen vaihtoehto olisi Indonesiassa Borneon, Sumatran tai Sulawesin saarilla toimivat orankikeskukset, joissa hoidetaan vahingoittuneita orankeja. Nämä meidän oranssit serkkumme vapautetaan kuntoutuksen jälkeen takaisin luontoon, sillä luonnonvaraisten orankien määrä on ollut jo pitkään hälyttävässä laskussa. Indonesiassa ja Malesiassa etenkin palmuöljyn keräämisen vuoksi kuolee ja vahingoittuu vuosittain tuhansia orankeja ihmisten ahneuden ja julmuuden vuoksi, puhumattakaan niiden elinympäristöjen tuhoutuvien sademetsien musertavista määristä.

Kuva

Ehkä meidän panoksemme tulee olemaan vain pieni tippa valtameressä, mutta haluamme silti antaa aikaa ja taloudellista tukeamme jollekin, millä koemme olevan valtavasti merkitystä.

Onko kenelläkään teistä kokemusta vapaaehtoistyöstä eläinten hyväksi? Olisitko sinä kiinnostunut tekemään hyväntekeväisyyttä eläinten tai vaikkapa lasten puolesta omalla lomamatkallasi, jos siihen olisi mahdollisuus?

Kivaa ja eläinystävällistä uutta viikkoa nuput!

PS. By the way. Melkoinen lottopotti tuo J, kun se on aina yhtä suurella innolla ja sydämellä mukana kaikissa meikäläisen "hömpötyksissä".

Tytöt tarvii hellän orin (ruunakin käy)

Viime viikolla kerroin teille meidän tallirutiineiden toisesta puolesta ja nyt sitten hypätäänkin ratsaille!

Hoo on siitä hauska heppa, että se luonteensa puolesta muistuttaa enemmänkin hellyyttä ja rapsuttelua kaivaapaa sylikoiraa, kuin tulista Arabian aavikoiden ratsua. Tai ainakin niin kauan, kun pysytään tallin pihapiirissä. Kaikkialla muualla herralta voi odottaa mitä tahansa sinkoilua ja säpsymistä. Yleensä se tyytyy puhisemaan ja tuijottamaan epäilevästi kaikkea niinkin pelottavaa, kuten esimerkiksi lintujen tyhjentämää vihreää talipalloverkkoa tai tämän talven uutuutta; hiihtäjiä. Kaikista näistä super-pelottavista asioista huolimatta tärkeintä kuitenkin on, että me luotamme toisiimme kuin kiviseen kallioon. Keskinäisen luottamuksen varaan rakentuu ihmisen ja hevosen välinen hyvä ja toista kunnioittava suhde. Se on kaiken perusta ja lähtökohta. On ihan uskomaton tunne, kun itseä kymmenen kertaa isompi eläin pystyy pelon hetkellä tukeutumaan sinuun ja sille riittää, kun kuiskaat korvaan rauhoittavalla äänellä, että kaikki on ihan hyvin. Ja näitä omasta mielestä välillä ihan käsittämättömiä pelkojahan saaliseläimen vaistot omaavalla hevosella yksilöstä riippuen riittää.

Mutta sitten siihen tallipäivään, jona kiipeän ratsaille. Tällä kertaa satuttiin paikalle parahiksi ruoka-aikana, joten herra sai rauhassa mutustella sapuskansa, ennen kuin suuntasimme kohti lumisia metsiä.

Nam nam. Kyllä ruoka on hyvää, kun yksin syö.

Vompatti.

Sitten siirrytään talliin ja aletaan valmistautumaan tulevaan ratsastukseen. Ensin otetaan takki pois ja sitten herra harjataan ja puunataan korvanpäistä kavioihin saakka.

Sen jälkeen varustetaan satulalla sekä suitsilla. Itse tykkään ratsastaa myös ilman satulaa maneesissa tai kentällä, sillä Hoon selkä on pyöreä, lämmin ja siinä on mukava istua. Maastoon tosin satuloin lähes poikkeuksetta, sillä ollaan muutaman kerran tehty täydestä laukasta sellaisia näppäriä 180 asteen täyskäännöksiä, kun herra on nähnyt/kuullut mielestään jotain henkeä uhkaavaa. Satulan kyydissä on astetta helpompi pysyä, kuin pelkän liukkaan karvapeitteen varassa.

Saanko olla avuksi?

Sitten välillä vähän suukotellaan. Molempien poskille. Tietenkin.

Kypärä päähän, pienet alkuvenyttelyt ja eikun menoksi.

Kyllä mieli näissä maisemissa lepää! Niin itsellä kuin hevosillakin.

Varsinkin, kun päästään autoteiltä metsän siimekseen.

Valokuvaaja ei jaksanut kovin kauaa perässämme roikkua, joten jatkoimme kahdestaan kohti lumisempia reittejä reippaalle tunnin lenkille. Näiden ihanien maastolenkkien jälkeen sitä kyllä huomaa olevansa juurikin siinä zen-fiiliksessä, jota eilisessä postauksessani peräänkuulutin. Ah! Ihan parasta!

Kiitti, kun tulit mukaan seuraamaan millainen on hevosenomistajan normipäivä tallitöitä tehden tai hevosen selässä keikkuen. Ensi kerralla voisin esitellä taas jotain muuta, mitä Herra Hoon kanssa puuhastelemme, kuten mm. leikimme hippasta (naurettavaa, I know...). Vai olisiko jotain, mitä haluaisitte nimenomaan tietää?

Hei heiiiii ja huippua lauantaita!

Tallitytön päiväkirja

On perjantai-ilta. Suurin osa maamme kansalaisista valmistautuu tulevaan viikonloppuun rentoutuen kotisohvillaan tv:n ääressä tai kantakuppilassa siemaillen lempparijuomiaan. Mutta mitä tekee perhe Pullander? No on tietenkin tallihommissa.

Herra Hoo asuu isomman maneesitallin yhteydessä kahden hevosen ulkotallissa yhdessä karvaisen kaverinsa kanssa. Tämä sopii heppasille oikein mainiosti, sillä ilma on aina hyvä ja tallissa sekä sen ympäristössä on kivan rauhallista. Itselle se vähän teettää enemmän hommia kuin jos hevonen asustelisi täysihoitotallissa, sillä teemme yhdessä toisen hevosenomistajan kanssa tallihommat itse. Tallin puolesta hevoset ruokitaan, puetaan, viedään ulos ja otetaan illan tullen takaisin talliin. Kaikki muu on meidän vastuulla, joten itsekin lapan heppakakkaa kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Onneksi J on viime aikoina tullut avuksi, sillä kipeän käteni kanssa on esimerkiksi vesien kantaminen aiheuttanut hieman haasteita.

Ensin on tallipäivinä ohjelmassa siis Herra Hoon ja sen tyttöystävän karsinoiden puhdistus, tallin ympäristön siistiminen ja vesien hakeminen.

Seuraavaksi napataan tutut siniset kassit käyttöön ja haetaan heppasille iltasyömingit. Samalla kopataan iihahaat talliin ja riisutaan niiden pukimet. Hoo näyttää näissä kuvissa jokseenkin kauhistuneelta, kun riisun siltä vermeitä, mutta ei sitä oikeasti todellakaan pelota. Herraa ei vain yhtään nappaisi nämä rutiinitoimenpiteet, kun turvan alla odottaa iso kasa herkullista heinää.

Kukkuu! Voisinkohan saada jo herkkuja? Heinä kyllä maistuu edelleen, mutta jotain muutakin olisin vailla. Sitten tuodaan kaverikin talliin, niin jopas herraa hymyilyttää.

J rutiinihommissaan eli kaatamassa hevosille lämmintä vettä juoma-astioihin. Huomatkaa taas Hoon hapan ilme, kun herran ruokailua törkeästi häiritään. Ihan on kyllä tullut omistajaansa.

Herra Hoon harjasankosta löytyi ihana yllätys niin minulle, herralle itselleen kuin Hoon toiselle ratsastajallekin. En ehkä ole koskaan tullut maininneeksi, että eräs ystäväni on jo vuosien ajan liikuttanut apunani Herra Hoota kaksi kertaa viikossa. Nyt loppuvuodesta kun minulla alkoi olla oikean käden kanssa ongelmia, enkä pysty ainakaan toistaiseksi itse täysipainoisesti ratsastamaan, päätin alkaa etsimään joukkoomme kolmatta ratsastajaa. Ja mikä onni meitä potkaisikaan, sillä löysimme Team Hanureniin aivan ihanan naisen! Nämä naiset siis liikuttavat Herran nyt yhteensä neljä kertaa viikossa, jolloin minulle jää tallipäivät sekä omat kolme ratsastuspäivää. Tämä tarkoittaa siis sitä, että käyn yhä edelleen tallilla lähes joka päivä, mutta kaikkina päivinä, kuten eilen perjantaina en itse ratsasta ollenkaan. Tämä järjestely näyttäisi toimivan oikein hyvin ja hevonen saa ainakin tarpeeksi liikuntaa, samalla kun minullekin jää aikaa parannellä kättäni sekä tehdä jotain muutakin, kuin suurinpiirtein asua tallilla. Jes!

Arabiprinssi oli ystävänpäivälahjaksi saamistaan heppakarkeista hieman hämillään ja niitä piti makustella ja tuijotella pitkään. Siinä vaiheessa, kun naapurin suomirouva kurkisti pesästään ja oli vailla näitä herkkuja, alkoivat ne kummasti maistua myös Hoolle. Selkeä ruokakateus.

Aikaa on kulunut reilu tunti, kun tallihommat on saatu valmiiksi ja hepat iltaruokittu, joten viimeisten harjausten ja rapsuttelujen jälkeen on aika jättää nuoripari nukkumaan. Kaksiosaiset ulko-ovet jätetään näillä nollakeleillä hieman raolleen, mutta kunhan kevät kohta koittaa, saavat ne olla yötkin tähän tyyliin auki. Kyllä muuten hepat tykkäävät, kun saavat kuikistella kodeistaan öisiä tapahtumia tallin pihamaalla ja nuuskutella raitista ulkoilmaa.

Että sellainen tallitytön perjantai. Valitan, että osa kuvista on vähän epätarkkoja, mutta valoa ei ihan älyttömästi ilta-aikaan varsinkaan ulkosalla ole.

Seuraavassa tallitytön päiväkirjan osassa lähdetäänkin ratsastamaan kohti lumisia metsiä.

Iha-ha-ha-ha-naa lauantaita!

PS. ARVONTA!

Honeymoon maailman laidalla

"Kysy keneltä tahansa, joka on joskus vieraillut Aitutakilla ja vastaus on aina sama: jättimäisen laguunin ympäröimä saari on paratiisi maan päällä. Yhdeksi maailman kauneimmista laguuneista nimetty Aitutaki saa hengen salpautumaan jo lentokoneessa, kun kristallinkirkas vesi näyttää värjäävän koko taivaanrannan." 
-Rantapallo-

Kuulostaako pahalta? Ei minustakaan. Sinne me suuntaamme J:n kanssa viikoksi viettämään kuherruslomaa häämatkallamme maailman ympäri. Lennot on nyt varattu siis Los Angelesista Cookinsaarille, jossa tulemme punkkaamaan ensimmäisen yömme Rarotongan pääsaarella. Sieltä lennetään heti seuraavana päivänä alle tunnin kestävä lentomatka 10 hengen potkurikoneella kohti 227 kilometrin päässä häämöttävää Aitutakia, tätä paratiisia maailman laidalla. Alunperin olimme kovasti menossa Samoalle, mutta kun matkatoimisto kertoi välistopin Fidzille tai Cookinsaarille kustantavan Round The World-lentolippuun tasan nolla euroa ekstraa, oli päätös sitä myöten selvä. Fidzille menoa emme halunneet edes harkita ja koska olin kuullut ystäväni Lauran Aitutaki-hehkutusta männä viikkoina, uskoimme tämän paikan olevan kokemisen arvoinen. And so it seems.

kuva / kuva / kuva / kuva

Aitutaki on 11 kilometrin mittainen ja kolmion muotoinen hyvin hyvin rauhallinen saaripahanen keskellä Tyyntä valtamerta. Lähin asuttu saari on tosissaan Rarotonga, joten ihan lähellä ei naapureita ole. Mitäpä tuo haittaa, sillä aitutakilaisia voi kuulemani mukaan helposti kutsua maailman ystävällisimmiksi ja onnellisimmiksi ihmisiksi. Sikäläiset nimittäin elävät ilman huolta huomisesta. Jotain opittavaa ainakin meikäläiselle.. Tarkoitus meillä on noiden saarella vietettyjen päivien aikana vaan chillailla, sillä edellinen viikko Jenkeissä taitaa mennä pääosin edeten suhteellisen ripeään tahtiin paikasta A paikkaan B. Niinkin rasittavien aktiviteettien harrastaminen kuin snorklaus, riippumatossa keinuminen ja tutustuminen Aitutakia ympäröiviin pieniin ja täydellisiin autiosaariin voi toki tulla kysymykseen. Ah, can not wait!

Viisi yötä laguunien keskellä ja takaisin aavistuksen vilkkaammalle Rarotongalle, josta jatkamme taas yhden yön jälkeen kohti Aucklandia ja Taru Sormusten Herrasta maisemia.

How's that sound?

PS. Joko osallistuit laukkuarvontaan?

Minun morsiuspukuni

Nyt minä vihdoinkin näin sen livenä. Kaiken tämän suunnittelun ja jahkailun jälkeen ikioma häämekkoni on viittä vaille valmis! Eilen sain pukea sen jo päälleni ja kyllähän siinä oli hymy herkässä niin sovittajalla kuin katsojillakin. Oletan siis, että me kaikki virnistelimme samalle asialle, eikä osa kääntänyt suupieliään ylöspäin meikäläisen nokkapieltä koristavan jättimäisen finnin vuoksi. Siitä tulee taatusti upea ja juuri sellainen, kuin kuvittelinkin. Mekosta siis. Toki minullahan nämä pukusuunnitelmat ehti aika moneen kertaan vaihtua matkan varrella, kuten varmastikin muistatte. Tämä viimeisin haavekuva The Puvusta oli kuitenkin ihan ehdottomasti se paras. Herkkä, mutta rohkea. Kaunis, mutta erilainen. Sensuelli ja simppeli. 

Mutta miten ihmeessä tässä jaksaa odotella vielä yli puoli vuotta, jotta saan vihdoin pukea kyseisen pitsi-tylli-unelman päälleni ja astella avioliiton myrskyiseen sataamaan yhdessä rakkaan riitapukarini kanssa? Kysynpähän vaan.

Ja miten ihmeessä te jaksatte odottaa sen samaisen puoli vuotta, ennen kuin näätte kyseisen mekon kokonaisuudessaan? Sorry guys, tämän enempää en aio teille sitä vilauttaa. En ennen papin aamenta. Tai no mistäpä minä tiedän kiinnostako teitä meikäläisen hääkolttu yhtään sen enempää, kuin minua kiinnostaisi tällä hetkellä lähteä lappamaan hevoslantaa. Kesä tule jo! Haluan dumpata Herra Hoon laitumelle märehtimään, jotta kokonaiseen kolmeen kuukauteen ei tarvitsisi luoda sitä samperin sontaa. Ai miten niin alkaisi tämä pimeys, ankeus, loska ja harmaus riittää?

No mutta ei se auta. Otetaanpas taas uusi asenne ja ajatellaan homma vaikkapa hyötyliikuntana. Lähdenkin siis seuraavaksi antamaan äidille, mummulle ja papalle heippa-halit ja sitten kohti talleja.

Hip hei ja sunnuntaita kuomat!