Suomalaisia pidetään ainakin jossain päin maailmaa käsitykseni mukaan pienenä ja sitkeänä kansana, joka asuu igluissa ja painii jääkarhujen kanssa. Siis jokseenkin hulluina tai muuten vaan kajahtaneina, jotka menevät suomalaisella sisulla vaikka läpi harmaan kiven. Tämä kajahtaneisuus-käsitys vahvistui männä viikonloppuna entisestään, kun matkustimme veljeni perheen luokse Sveitsiin, jossa tuleva aviomieheni osallistui veljeni kanssa virallisiin pitkän matkan mäkijuoksun MM-kisoihin. 42,195 freaking kilometriä ja 1800 metriä armotonta nousua (about 10 Ruka-tunturin verran..) pitkin kivikkoisia kinttupolkuja. Tehkääpä perässä. Ei onnistuis ainakaan tältä matamilta. Ei edes sillä kuuluisalla sisulla.
Vietimme ensin muutaman päivän pienessä ja idyllisessä Wädenswilissä Zürich-järven kupeessa veljeni perheen kotona, jonka jälkeen matkustimme Interlakeniin odottelemaan seuraavana päivänä samaisesta kylästä starttaavaa Jungfraun maratonia.
Siellä se poikien takana siintää. Lumihuippuinen Jungfrau, jonne pitäisi kyseisestä lähtöpisteestä seuraavana päivänä kipaista. Terve. Huomatkaa, että Suomen lippu oli mukana joka paikassa, sillä edustimmehan kuitenkin "Suomen maajoukkuetta"!
Kyllä näihin sveitsiläisiin lakanoihin kelpasi köllähtää odottelemaan seuraavan päivän koitosta. Hyvin nukutti! Paitsi että nuo maailman painavimmat tappajatäkit yrittivät tukehduttaa minut syleilyllään.
Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Ihan öyhäkät oli kyllä näkymät majatalon ikkunoista kohti Interlakenin keskustaa.
J urheilu-univormussaan lähtöpaikalla.
Suomen edustus valmiina lähtöön! Ja sitten mennään!
Me naisväki jatkettiin matkaa kohti läheistä kylää, josta nousimme junalla ylös Wengeniin kannustamaan poikia 30 kilometrin etapille. Kuinka reilua. Toiset juoksee, kun toiset istuu junassa.
Maisemat ensimmäisellä junamatkalla olivat jokseenkin upeat.
Sveitsiläiset kannustivat kaikkia juoksijoita, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Lehmänkelloja kilisteltiin ja torviin töräyteltiin. Myös Viidakon Ykä oli eksynyt maratonille.
Ja sitten sieltä tullaan. Vielä jaksoi 30 kilometrin jälkeenkin hymyilyttää!
Iso osa porukkaa liputettiin ulos jo tällä 30 kilometrin etapilla, sillä maratonilla oli aikarajoite, jonka puitteissa piti päästä etenemään pisteestä toiselle. Tämä asetti tietysti omat paineensa myös juoksijoille reitin ollessa jo muutenkin ihan äärettömän raskas.
Meidän matkamme jatkui junalla kohti maalia ja
Kleine Scheideggiä, poikien jäädessä juoksemaan reitin ehkä "pisimpiä" kilometrejä. Ensimmäiset 25 kilometriä olivat kuulemma ne "helpot", sitten alkoivat jyvät akanoista karsivat nousut.
Näitä kumpuja katsellessani odottelin koko ajan näkeväni joukon Taru Sormusten Herran hobitteja. Eipä näkynyt muuta kuin lampaita.
Perillä! Maisemat olivat jotain
i h a n uskomatonta. Ei voinut muuta kuin haukkoa henkeä ihan jo ohuemman ilmankin vuoksi, mutta lähinnä tätä 'kala kuivalla maalla'-efektiä aiheuttivat kolme isoa ja korkeaa vuorta.
Eiger - Mönch - Jungfrau.
Legendaarinen hotelli Bellevue sijaitsee vähintään yhtä kuuluisan Eigerin pohjoisseinän katveessa. Seinä nousee pystysuorana kahden kilometrin matkan ja sen sanotaankin olevan koko pohjoisen pallonpuoliskon korkein seinämä.
Jos joku ei ole nähnyt tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa,
North Face - Pohjoisrinne, jonka tapahtumien näyttämönä edellä mainitut seinämä ja hotelli ovat, voin suositella erittäin lämpimästi katsomaan.
Hetken maisemia pällisteltyämme jännitys alkoi tiivistyä. Ehtisivätkö pojat 38 kilometrin kohdalle määrätyssä ajassa, josta olisi vielä 4 kilometiä ja 800 metriä korkeuseroa (neljä Rukaa) maaliin? Juoksijoita valui hiljalleen ohitsemme, mutta tuttuja kasvoja ei näkynyt. Ei auttanut muu kuin odottaa.
Odottaa ja kuvailla vuoria.
Ja vähän myös Suomi-turisteja.
Kaveri oli löytänyt ihan leppoisan päiväuni-mestan.
Look at me. Me and the mountain.
Viimein väliaikatietoja alkoi tippua. Heebot olivat päässeet aikarajan puitteissa etapin ohi ja nyt edessä olisi vielä viimeiset, mutta sitäkin raskaammat kilometrit jo valmiiksi hapoilla oleville jaloille.
Pääsimme jälkeenpäin fiilistelemään poikien matkalla olleita maisemia, sillä veljeni oli napannut kuvan vuoren rinnettä kapuavasta J:stä kännykällään.
Maratonin virallisen valokuvaajan näppäämä foto pojista harjanteella, pari kilometriä ennen maalia.
Koitin itsekin zoomailla kohti harjannetta, mutta ei erottunut muuta kuin pieniä ihmisen hahmoja muistuttavia pisteitä.
Kävelin puolisen kilometriä poikia kameran kanssa vastaan ja jatkoin jännittämistä. Millaisessa kunnossa voi ihminen tuollaisen rääkin jälkeen olla?
Ei huolta. Nämä jätkät olivat vielä kuuden tunnin kipuamisen jälkeenkin yhtä hymyä. Kai se kokemus itsesään nuissa puitteissa antoi niin paljon lisää tsemppiä, ettei sitä omaa jaksamista edes ehtinyt miettiä.
Puoli kilometriä matkaa maaliin. Ei muuta kuin siniristiliput messiin ja menoksi!
Tämä paparazzi ei pysynyt maratoonareiden perässä edes puolta kilometriä, joten maalisuoran kuvan oli onneksi ottanut joku toinen.
Sitten saa jo tuulettaa. Ihan uskomaton fiilis! Ei pysty edes kuvittelemaan mikä tunne näillä punapaitaisilla kavereilla oli, kun itsekin oli jo aivan tippa linssissä.
Saa myös olla ihan luvan kanssa ylpeä uskomattomasta suorituksestaan.
Ja tässä vielä kerran Hotelli Bellevue ja pilviverhon peitossa oleva Eigerin pohjoisseinä.
Reppu, reissu ja Rimma.
Pari tuntia palauteltiin voimia poikien jalkoihin maaliin tulon jälkeen ja ihasteltiin upeita maisemia. Sitten oli aika jättää hyvästit Jungfraulle ja lähteä kohti Zürichiä mitalit kaulassa. Harmiksemme emme tällä reissulla ehtineet kivuta Euroopan korkeimmalle juna-asemalle, Jungfraujoch:lle. Jäipähän jotain uutta koettavaa sitten ensi kerralle, sillä tänne aion vielä ihan ehdottomasti palata. Euroopan katolle.
Yksi yö vielä Wädissä ja loma oli ohi. Onneksi lentokentältä
kuuluu ostaa lohdutukseksi Sprünglin tryffeleitä.
Hei hei Sveitsi! Pian taas nähdään!
Kiitos ja anteeksi tämä valokuva-oksennus.
Reissukuumeista keskiviikkoa kuomat!
Täällä ainakin podetaan sitä vakavinta, eli kroonista sorttia..
